On a mis l'annonce.

Tänä aamuna.

En voi hengittää, päässä pyörii..keskittyminen ei onnistu.

Mulla on jo pitkän aikaa kuulunut päänsisällä sellasta pientä ja vaimeaa tikitystä. Tilanteista riippuen tikityksen ääni on vaimeampaa tai äänekkäämpää..Yritän olla huomioimatta raksutusta, joka alituiseen häiritsee keskittymistäni ja vie iloa arjesta.

Melun keskellä en kuule. En keskity, olen levoton.


Marie ja Emile ovat jo viimeksi kuluneen kahden kuukauden aikana puhuneet siitä, kuinka eivät ole vieläkään laatineet uutta Au pair-hakemusta nettiin, ensivuotta ajatellen.

"Tout se passe très bien avec toi, on ne veut pas penser que tu vas nous quitter."

Kokoajan on ollut pientä puhetta aiheesta. Kaikki ovat valmistautuneet ajatukseen pikkuhiljaa, pala palalta rohkeutta keräten. Pitäisi ja pitäisi..Ei niinkään ajatukseen siitä, että avoin paikka- ilmoitus on laadittava, vaan siitä, että vuoteni täällä lähenee ilmeisesti loppuaan.

Kotona varmaan ajattele, niin olihan se arvattavissa, uusi maa ja uusi kulttuuri, vapauden makua suussa ja uusia kokemuksia taskussa. Kuka haluaisi palata mahtavasta Ranskasta takaisin kylmään Suomeen. Mutta ei kyse ole vain siitä. Enkä itse asiaa noin edes näe.
Kyse on kai lähinnä siitä, että tavallaan pakoilen tulevaisuutta. Olis vaan niin helppo unohtua tänne. Elää helppoa ja mutkatonta elämää ympäristössä jonka olen itse itselleni luonut ja rakentanut haluamakseni.

En halua ajatella tulevaa, josta en jälleen kerran tiedä yhtään mitään. Taas pitäisi hypätä niinkuin 7kk ja 22 päivää takaperin jo hyppäsin.
Hyppiminen on rankkaa! Enkä muuten ole treenannu pitkään aikaan;)

No, c'est la vie. Näinhän asioiden oli tarkoituskin mennä. En sano "aika palata todellisuuteen", sillä mun oma todellisuuteni on tässä ja nyt. Tässä hetkessä jota elän. En halua sanoa vuosi ohi, aika aloittaa oikea elämä, enkä myöskään halua kuulla tätä ajatusta mistään muualtakaan. Kyse ei ole vain jostain palasta elämässäni, kertakäyttöpalasta, jonka käytän kerran ja heitän sitten pois. Kyse on jostain paljon enemmästä.

Siispä sanonkin itselleni, aika katsoa tulevaisuuteen. Jälleen kerran...

Onnistuin jo kerran lähtemään yksin, rakentamaan uuden elämän ja selviytymään vieraiden ja uusien asioiden keskellä, puhumattakaan vieraasta kielestä, jota en muuten näin jälkikäteen ajatellen puhunut nimeksikään...

Miksen siis onnistuisi toistamiseen?