La fin, ça veut dire quoi?

Tulin siihen tulokseen, että haluan viimein tehdä "sen viimeisen postauksen".
Olen käynyt kurkkimassa blogiani säännöllisin väliajoin. Selaan kaikki kuvat läpi ja luen kivoja juttuja... Viime käynnistä onkin kuitenkin vierhätänyt pidempi aika; joulunalla päätin tehdä saman hommaan jäähyväisiin liittyen, siihen kuitenkaan kykenemättä. Romahdin nimittäin täysin tekstiä luonnostellessani ja vollotin varmaan tunnin vihaamassani Jyväskylän Myllyjärven Loukussani, ehkä ensimmäistä kertaa koko "Suomeen paluuni" aikana.

Viikko sitten palasin jälleen Suomeen.
7kk ja 24 päivää sitten olin lähtenyt Ranskasta ja nyt pääsin sinne takaisin tapaamaan ystäväni ja perheeni!

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana on tapahtunut aivan käsittämättömän paljon asioita.
Vaikka Ranskasta lähteminen tuntui tietysti rankalta, oli minulla kuitenkin jo silloin tunne, että on palattava takaisin sinne mistä olen lähtenyt nähdäkseni asiat taas uudella tavalla. Arvostaakseni sitä mitä minulla on. Jos olisin vaikka jäänyt Ranskaan, tai jonnekin muuale, en usko, että tämä olisi ollut yhtä mahdollista.

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen jäsennellyt asioita ja paljon. Kuka olen, mistä tulen, keitä ovat ystäväni, mitä teen, mitä HALUAN tehdä, missä asun, missä HALUAN asua..Ei mitään sen vakavampaa. Oikeasti. Ei tässä mikään kriisi ole päällä, asioita vaan tulee mietittyä..:)

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen tottunut ajatukseen, että asun jälleen Suomessa. Tunnen itseni paljon enemmän suomalaiseksi ja pohjoismaalaiseksi kuin aiemmin ja olen siitä ihan jopa ylpeä.

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen oppinut rakastamaan Jyväskylää. (Anteeksi kuinka??) Kyllä vain. Jyväskylään lähtö oli ehkä parasta, mitä minulle kotiin paluun jälkeen tapahtui. Enpä olisi uskonut, en tosiaan, kun niin skeptisin mielin sinne lähdin! Ei tämä rakkaus ole hetkessä syttynyt, sen voin vakuuttaa. Aivan uusista tuntemuksista on kyse. Asia on vain niin, että jos olisin jäänyt alkuperäisen toiveeni mukaan Keravalle, tai pääkaupunkiseudulle ylipäänsä, olisin varmaan oikeasti seonnut. Vaikka uudelleen lähteminen tuntui vastenimieliseltä ajatukselta, oli se ehkä paras tapa sopeutua uuteen vaiheeseen. Neljä kuukautta junalla eestaas Tikkurila Jyväskylä väliä tuli viikoittain ravattua ja nyt alkaa tuntua uuden asunnon myötä siltä, että sinnekin alkaa muodostua koti. En malta odottaa ensi syksyä ja uusia kuviota oman pysyvämmän asunnon myötä.
Jyväskylä tarjosi minulle mahdollisuuden uuteen hyppyyn. Sain aloittaa jälleen alusta uudessa ympäristössä, jota en tuntenut ja josta kukaan ei minua tuntenut. Enemmän kuin huojentavaa.

Kahdeksan kuukauden jälkeen huomaan, että mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki onkin muuttunut.

Kahdeksan kuukauden aikana ranskakavereistani on tullut oikeita ystäviäni. Olen viettänyt osan kanssa enemmän aikaa Skypessä, kuin kasvokkaisvuorovaikutuksessa. Etäisyys ei ole este, vain haaste, johon täytyy suhtautua oikealla tavalla.
Suurin pelkoni Ranskasta lähtiessäni oli, että hyvät kaverit unohtuisivat. Että kaikki yhdessä vietetty hauska oli vain jotain hetken huumaa. Niin ei ole kuitenkaan käynyt; Tämä antaa lisäarvoa vuodelle, jonka sain viettää yhdessä heidän kanssaan.

Ranskavuoteni aikana opin valtavasti. Opin uuden kielen ja uuden kulttuurin tavat. Opin viineistä ja opin juustoista. Opin myös valtavasti Pokemoneista ja maakilpikonnien hoidosta...
En kadu mitään. En tekisi mitään toisin. Kiitän itseäni ja kaikkia päätöksessäni minua tukeneita siitä, että päätin lähteä. Ehkä Suomen valtion mielestä hukkasin vuoden, kun en heti sännännyt opintojani jatkamaan. Omasta mielestäni kuitenkin ansaitsin ainakin kaksivuotta ekstraa. Nyt tiedän tasan ainakin sen mitä en halua tehdä ja uskon löytäneeni alan, jolta vielä valmistun viiden vuoden sisällä.

Myös Ranskavuoteni jälkeen opin valtavasti. Niin itsestäni kuin myös ihmisistä ympärilläni. Osaan katsoa asioita uudesta perspektiivistä. Tunnen omat mahdollisuuteni paremmin ja varmasti uskallan toteuttaa omia näkemyksiä ja haaveita uskaliaammin. olen oppinut arvostamaan asioita, joita en ennen edes osannut nähdä.

Ehkä yksi minulle tärkein oppimani asia on, että ei ole loppuja. On vain päätöksiä, päätöksiä joita tehdään ja joiden mukaisesti eletään.

Takatalvi ja kylmyys tekee välillä tiukkaa (tajusin että en ole kahta viimeistä kevättä Suomessa viettänyt lainkaan ja olin aivan unohtanut kuinka pitkään kevääntulo voikaan kestää...!), mutta ensi vuoden vaihtosuunnitelmat ja koulu joka motivoi jaksaa innostaa.

To be continued in Brussels, January 2013 ! ;)