La fin, ça veut dire quoi?

Tulin siihen tulokseen, että haluan viimein tehdä "sen viimeisen postauksen".
Olen käynyt kurkkimassa blogiani säännöllisin väliajoin. Selaan kaikki kuvat läpi ja luen kivoja juttuja... Viime käynnistä onkin kuitenkin vierhätänyt pidempi aika; joulunalla päätin tehdä saman hommaan jäähyväisiin liittyen, siihen kuitenkaan kykenemättä. Romahdin nimittäin täysin tekstiä luonnostellessani ja vollotin varmaan tunnin vihaamassani Jyväskylän Myllyjärven Loukussani, ehkä ensimmäistä kertaa koko "Suomeen paluuni" aikana.

Viikko sitten palasin jälleen Suomeen.
7kk ja 24 päivää sitten olin lähtenyt Ranskasta ja nyt pääsin sinne takaisin tapaamaan ystäväni ja perheeni!

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana on tapahtunut aivan käsittämättömän paljon asioita.
Vaikka Ranskasta lähteminen tuntui tietysti rankalta, oli minulla kuitenkin jo silloin tunne, että on palattava takaisin sinne mistä olen lähtenyt nähdäkseni asiat taas uudella tavalla. Arvostaakseni sitä mitä minulla on. Jos olisin vaikka jäänyt Ranskaan, tai jonnekin muuale, en usko, että tämä olisi ollut yhtä mahdollista.

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen jäsennellyt asioita ja paljon. Kuka olen, mistä tulen, keitä ovat ystäväni, mitä teen, mitä HALUAN tehdä, missä asun, missä HALUAN asua..Ei mitään sen vakavampaa. Oikeasti. Ei tässä mikään kriisi ole päällä, asioita vaan tulee mietittyä..:)

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen tottunut ajatukseen, että asun jälleen Suomessa. Tunnen itseni paljon enemmän suomalaiseksi ja pohjoismaalaiseksi kuin aiemmin ja olen siitä ihan jopa ylpeä.

Kuluneen kahdeksan kuukauden aikana olen oppinut rakastamaan Jyväskylää. (Anteeksi kuinka??) Kyllä vain. Jyväskylään lähtö oli ehkä parasta, mitä minulle kotiin paluun jälkeen tapahtui. Enpä olisi uskonut, en tosiaan, kun niin skeptisin mielin sinne lähdin! Ei tämä rakkaus ole hetkessä syttynyt, sen voin vakuuttaa. Aivan uusista tuntemuksista on kyse. Asia on vain niin, että jos olisin jäänyt alkuperäisen toiveeni mukaan Keravalle, tai pääkaupunkiseudulle ylipäänsä, olisin varmaan oikeasti seonnut. Vaikka uudelleen lähteminen tuntui vastenimieliseltä ajatukselta, oli se ehkä paras tapa sopeutua uuteen vaiheeseen. Neljä kuukautta junalla eestaas Tikkurila Jyväskylä väliä tuli viikoittain ravattua ja nyt alkaa tuntua uuden asunnon myötä siltä, että sinnekin alkaa muodostua koti. En malta odottaa ensi syksyä ja uusia kuviota oman pysyvämmän asunnon myötä.
Jyväskylä tarjosi minulle mahdollisuuden uuteen hyppyyn. Sain aloittaa jälleen alusta uudessa ympäristössä, jota en tuntenut ja josta kukaan ei minua tuntenut. Enemmän kuin huojentavaa.

Kahdeksan kuukauden jälkeen huomaan, että mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki onkin muuttunut.

Kahdeksan kuukauden aikana ranskakavereistani on tullut oikeita ystäviäni. Olen viettänyt osan kanssa enemmän aikaa Skypessä, kuin kasvokkaisvuorovaikutuksessa. Etäisyys ei ole este, vain haaste, johon täytyy suhtautua oikealla tavalla.
Suurin pelkoni Ranskasta lähtiessäni oli, että hyvät kaverit unohtuisivat. Että kaikki yhdessä vietetty hauska oli vain jotain hetken huumaa. Niin ei ole kuitenkaan käynyt; Tämä antaa lisäarvoa vuodelle, jonka sain viettää yhdessä heidän kanssaan.

Ranskavuoteni aikana opin valtavasti. Opin uuden kielen ja uuden kulttuurin tavat. Opin viineistä ja opin juustoista. Opin myös valtavasti Pokemoneista ja maakilpikonnien hoidosta...
En kadu mitään. En tekisi mitään toisin. Kiitän itseäni ja kaikkia päätöksessäni minua tukeneita siitä, että päätin lähteä. Ehkä Suomen valtion mielestä hukkasin vuoden, kun en heti sännännyt opintojani jatkamaan. Omasta mielestäni kuitenkin ansaitsin ainakin kaksivuotta ekstraa. Nyt tiedän tasan ainakin sen mitä en halua tehdä ja uskon löytäneeni alan, jolta vielä valmistun viiden vuoden sisällä.

Myös Ranskavuoteni jälkeen opin valtavasti. Niin itsestäni kuin myös ihmisistä ympärilläni. Osaan katsoa asioita uudesta perspektiivistä. Tunnen omat mahdollisuuteni paremmin ja varmasti uskallan toteuttaa omia näkemyksiä ja haaveita uskaliaammin. olen oppinut arvostamaan asioita, joita en ennen edes osannut nähdä.

Ehkä yksi minulle tärkein oppimani asia on, että ei ole loppuja. On vain päätöksiä, päätöksiä joita tehdään ja joiden mukaisesti eletään.

Takatalvi ja kylmyys tekee välillä tiukkaa (tajusin että en ole kahta viimeistä kevättä Suomessa viettänyt lainkaan ja olin aivan unohtanut kuinka pitkään kevääntulo voikaan kestää...!), mutta ensi vuoden vaihtosuunnitelmat ja koulu joka motivoi jaksaa innostaa.

To be continued in Brussels, January 2013 ! ;)

The French VW bus meeting

Johan on taas monenlaista tapahtumaa takana.

Perheen uusi au pairi on nyt tosiaan täällä ja ensimmänen viikko on jo takana.

Hänellekin aika vauhdikas alku uudelle seikkailulle.
Heti perjantaina lähdimme nimittäin kavereideni kannsa reissuun ja tarjouduin ottamaan Herdisin mukaan.

Tälläkertaa suuntana oli Bourgogne ja Ranskan Volkswagen combien tapaaminen Flayssa!

Joo, VW combien, siis autojen meeting. Myönnän, aika erikoislaatuinen ajatus jos miettii minun tyypillisä viikonloppumenoja.. Tosi mahtava reissu kuitenkin oli.

Hyvällä kaverillani Victorilla kun sattuu olemaan tuollainen vanha combi +palava intohimo autoaan kohtaan, niin häneltähän tuo ajatus tietysti lähti. Näinpä siis perjantaina nokat kohti pohjoista ja 300km ajomatka nopeudella 80km/h.

Me oltiin oikeen ammattimaisilla otteilla liikkeellä, valmistettiin oikeen teemapaidat ja kaikki...;)

Perille Flay:hin päästiin perjantaina keskiyön jälkeen. En ymmärrä miten kummassa kuski ja apukuski paikan löysivät. Tiet kun ovat pieniä ja mutkaisia eikä missään valoja eikä kunnon kylttejä..

Kokoontumispaikka oli siis ihan landella, kirjaimellisesti pellolla. Leireilyä autolla.






le ptit dej, aamiainen!



400 osallistujaa ja kombit

 Olitiin tietysti nuorimmasta päästä osallistujien keskuudessa, mutta oli hauska tutustua muihin kombi faneihin. Naapuriauton asukeista tuli illanistumisen jälkeen hyviä tuttuja; isoäiti, tämän poika sekä pojan lapsi pohjoisesta, Bretagnesta. Aika mielenkiintoinene kokoonpano. Huippuseuraa kuitenkin!

Le 14 juillet

Tänään on Ranskan kansallispäivä, eli vuoden 1789 vallankumouksen muistojuhla.

Aamulla seurasimme yhdessä Marien ja Maxin kanssa televisiosta Le Défilé militaire eli sotilaskulkueen suoraa lähetystä Pariisista Champs-élysées:ltä.
Illalla on tiedossa ilotulituksia ja erinäisiä konsertteja.

Tänään söimme viimeisen yhteisen päivällisen perheen kanssa. Dramaattista ;) Ensivuoden tuleva au pairi saapuu nimittäin tänään illalla luoksemme. Viimeiset viikoni täällä sujuvat sitten yhdessä hänen kanssaan.

Maxime oli hauska tänään kun puhuttiin miten meidän yhteinen vuosi on sujunut;

"Quand elle est arrivée elle etait tout pâlée et elle savait pas parlé française. Maintenant à cause de moi elle est tout bronzée comme moi et à cause de moi elle sais parle bien et elle sais roter!"

"Kun hän saapui, hän oli ihan kalpea eikä osannut puhua ranskaa. Nyt mun ansiosta hän on ruskea, niinku minä ja minun ansiosta hän osaa puhua hyvin ranskaa ja röyhtäistä!"

<3

Suomi kutsuu 27.7.2011 

La rando et l'anniv

C'est parti!

Tässä kuvia aktiiviviikonlopulta...:)

Perjantaiaamu alkoi Maximen koululta bussimatkalla Barcelonnen pikku kylään.

Mua oli siis pyydetty luokkaretkelle mukaan valvojaksi/huoltajaksi.
Kyseessä oli aktiivipäivä vaelluksen merkeissä.

Olipa hauska nähdä minkälainen on "ranskalainen koulu" ja millaisia muut lapset on.

Meidät jaettiin ryhmiin, viisi lasta+ huoltaja.
"Kuka haluaa Maijun ryhmään?"
"MINÄ MINÄ MINÄ"
Mulla oli oikea fanikerho...:)

Max(oik.) ja kaverit Arthur & Dylan

Kyseessä oli ihan kunnon vaellus, 8km paikoin tosi jyrkkääkin nousua. Luulenpa, että Suomenkouluissa 3-luokkalaisia ei tuonne olis päästetty. 2,5 tunnin vaelluksen jälkeen olimme kivunneet vuoren huipulle. Vihdoin oli evästauon paikka!

Maisema tasanteelta. Näimme Valenceen asti, 30km.

Miettimistauko, mihin suuntaan nyt?

Oli kiva viettää päivä koululaisten kanssa. Kävely oli melko rankka kuumuudessa, mutta kaikki kuitenkin selvisivät hengissä.

Juttelin jonkun verran opettajien ja muiden huoltajien kanssa. Taisin olla taas se eksoottinen nähtävyys.

Lapset taitaa olla samanlaisia kaikkialla maailmassa..:)

***

Lauantaina koittikin sitten kauan odotettu päivä. Nimittäin allassynttärit!

20 lasta oli kutsuttu ja 15 pääsi lopunkaiken paikalle. Oli siinäkin jo ihan riittämiin...

Valmisteluja tosiaan oli riittämiin. Mm. vesilelujen pumppaamista.. Voin sanoa, että tuon määrän kun pumppaa niin on kämmenet rakkuloilla.. Onneks oli pumppu! Ei tosta muuten olis selvinny hengissä..:D

Perjaintaisen vaelluksen jälkeen vielä pieni käsitreeni illan päätteeksi..

a p u a !

Kestit alkoivat 14h30 ja suurimman osan ajasta lapset pulikoivat altaassa. Jokaiselle oli varattu vesipyssy, oivoi..suurin vesisota jonka olen nähnyt..:D Dinakin oli pyydetty meitä auttamaan, joten mulla oli myös seuraa, kaksin aina kaunihimpi..?

      Lapset ainakin  viihtyivät...!

C'est la semaine de tous les bonnes actions!

Marie: "Maiju, tämä viikko on oikea kaikkien hyvientekojenviikko sinulle!! :D"

Eli tosiaan, ainakin työntäyteisiä päiviä on takana. Onneksi ne työt näin yleisestiottaen on aina ihan mielekkäitä..;) Ei sillä etten olisi ollu ihan crevée, eli rättipuhkipoikki väsynyt.

Kuten jo aiemmin kirjoittelin niin maanantai ja tiistai on mennyt lähinnä hulluistaviikoista toipuessa.
     Ette varmastikaan voi tajuta kuinka outoa on ollut mm yhtäkkiä paukahtaa Suomeen ja yrittää ajatella jotain yliopiston ennakkotehtävää ajatuksella. Hieman eri maailmasta jotenkin kaikki tuo..Sitten päälle kaikkien ystävien ja sukulaisten näkeminen niin Suomessa kuin Englannissakin...No tiistai-iltana jouduin olemaan hieman tavallista pidempään occupée eli kiinni kotona molempien vanhempien työskennellessä myöhään.
Torstaina jouduin normaalina "vapaa-aikanani" kuskaamaan Maxia koulusta toiseen ja perjantaina olikin sortie de l'école eli eräänlainen luokkaretki, jonne mua pyydettiin huoltajaks matkaan. Mitenkäs nyt kieltäytymään pystyisin, kun kerran pyydetään..?
Kyseessä oli randonnée en montagne eli kävelyretki vuoristossa. No ei siinä mitään, ihan mielelläni lähdin, joka päivä vuoristoisiamaisemia täällä ihaillessani olin iloinen mahdollisuudesta tarkempaan tutustumiseen. Samalla sain tarkemman kuvan Maxin koulumaailmastakin.
Koko tämän viikon ajan on tavallisten hommien lisänä ollut Maximen synttärijuhlien valmistelut. "Le Jour le plus pire de ta vie" eli Maximen mukaan "sun elämäsi pahin päivä" koitti sitten tänään lauantaina.
Oivoivovivoi näitä synttäreitä on suunniteltu ikuisuus ja päivä valittiin sellaiseksi että minä "kaikkine menoineni" :D pääsen paikalle auttamaan.. (Chambèry,Lyon, Suomi, Lontoo...)
Noh, tänä viikonloppuna olis ollut yhden hyvän kaverin synttärit Trévouxissa, eli Lyonin suunnalla, mutta en kehdannut enään alkaa vaivaaman..:P Tälläkertaa en nyt sitten päässytkään muiden mukaan, dommage...harmi juttu..Huomennakin pitää näet olla kotona aamusta, niin en voinut/halunnut tänä iltana (lue: huomen aamulla) lähteä raahautuman 2h junamatkaa.
Vanhemmilla on isän Lions Clubin päivällinen huomenna 11-14...

Marie jo perjantai-iltana (minun paketoidessa 10 lahjapakettia juhliavarten...) naureskeli minun ostavan tietäni paratiisiin.. No jaa..

Hauskaa juhannusta vaan teille..PAH..hilpeetä luke FB-päivityksiä uusistaperunoista ja katella jtn ällöjä kuvia mökkimaisemista..

Maintenant je veux rester tranquille pour quelque temps!

Nyt on reissut reissailtu ja onpa kiva olla hetki ihan rauhassa kotona, vaikka mahtavaa Englannissa olikin...:)

Maanantai ja Tiistai päivät menivätki ihan laiskotellessa. Tiistai-iltana oli "musiikin juhla" eli Fête de la Musique. En ihan tarkkaan tiedä miksi kyseistä juhlaa vietetään, mutta koko Ranskassa kuitenkin yleinen tapahtuma. Musiikkiesityksiä kesti usean tunnin ajan ympäri kaupunkia; hevistä afrikkalaiseen rumpumusaan.

Viimeistä kouluviikkoa viedään ja näin myöskin väki vähenee...Toinen vastaavanlainen tarina kuin mitä Fernandan kohdalle osui kävi myös naapuri aupairinilleni  Adille. Hän otti ja lähti perheestään...Oi voi...:(
Nyt kaikki au pair-kaverit Dinaa lukuunottamatta on lähteny ja kaikki ranskalaiskaveritkin on palanneet vanhempiensa luokse kesälomille ja kesätöihin. Saa nähdä miten menee sitten kun koulua ei enää ole, minullehan se tarkoittaa työmäärän huomattavaa lisääntymistä...On verra, on verra. Saa nähdä.

Tässä vielä parit kuvat viikonlopun häistä, niin kaunista oli, että eihän näitä nyt vaan voi olla jakamatta! Taplowsta ja Marlowsta, Buckinghamsihrestä, eli Lontoon seudulla oltiin vanhimman serkkuni häissä :)

Kaunis Morsian

 

Häävieraita :)

Promet-moi que tu sors pas tout seule

Tässä on mennyt viimepäivät enemmän ja vähemmän aktiivisesti uutisia seuraten.

Välillä, kuten tänään, alkaa lievästi ahdistamaan kaikkien näiden tapahtumien ja tapaturmien määrä. Sitä ei vaan voi ymmärtää, kun lähes joka kerta kun uutisia kuuntelee, reportterit kertovat jälleen jostain uudesta verityöstä...

Olo on kauhea; oksettaa ja päätä huimaa. Päässä pyörii kysymyksiä..pyörii ja pyörii, mihinkään ei kuitenkaan ole vastauksia eikä ongelmiin ratkaisuja. Tulee tunne, että omaa vapautta ei ole samanlailla kun ennen... Ei ainakaan saman lailla kuin Suomessa..Lukossa lukkojen takana.

Suomessa on vaan se 5,6 miljoonaa asukasta. Siihen määräänkin mahtuu kaikenlaista porukkaa, enemmän ja vähemmän terveitä..Noh, täällä asukasluku on päälle 64 miljoonaa...Voi vaan kuvitella kuinka kaikenkarvanen väkikirjo siihen sitten mahtuukaan ja mitä kaikkea tapahtuukaan.

Tässä on pitkin vuotta tullut kauhisteltua millon sairaitaperheitä, joissa joku pimahtaa ja joko kaappaa lapset tai surmaa kaikki muut (jopa koirat..) perheenjäsenet. Milloin on uutisoitu huomattavan nuorten lasten itsemurhista (9-v) ja pahoinpitelyistä kuolemaan saakka (13-v ja 15-v) ja milloin selvitelty kadonneiden lenkkeilijänaisten kohtaloita...

Tänään vaan eräs uutinen jotenkin koskettaa vielä enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Kyseessä oli (jälleen kerran) lenkkeilijänaisen karu kohtalo. Tälläkertaa tapahtumien paikka vaan sattuu oleman 15km meiltä Valencesta länteen, naapuri departementissa Ardèche:ssa. Lauantaina alkuillasta (klo19) 17-vuotias lukiolainen oli lähtenyt lenkille sieltä koskaan palaamatta..Katoamisilmoitus tehtynä ja etsintäjoukot tehtävissään parin päivän ajan. Tytön ruumis on löydetty lehtien alta piilosta poltettuna ja kuoppaan heitettynä..

Tapahtumien yksityiskohtien seuraaminen saa jutun tuntumaan vielä kammottavammalta, ehkä säästin teidät nyt niiltä.

Ei minua varsinaisesti pelota ei itseni eikä kavereideni puolesta. Lähinnä olo on kuvottava. Tämän viikon uutinen oli jollain lailla ainakin minut herättävä. Kuka voi tehdä jotain tällaista? Kuinka paljon vastaavanlaisia ihmisiä löytyy..Kuinka paljon sairaita henkilöitä on ympärillämme ja miten asioita ei huomata..Miten tilanteet pääsee kehittymään tällaisiksi..